Mietin usein, miten meidän elämämme mahtaa näyttäytyä ulkopuolisille. On urat ja oma asunto, terveys ja kaikki varmasti monen mielestä näennäisen hyvin. Oikeasta tilanteestamme ei tiedä moni ja joskus unohtaa, miten paljon elämästään jatkuvasti piilottaa lähestulkoon kaikilta lähipiiriin kuuluvilta. Unohtaa itsekin, että eihän kukaan tiedä. Unohtaa, että meidän huolemme ja surumme eivät näy, joten miltä mahtavatkaan siis näyttää perumiset, yllättävät migreenit ja kaveripiirin yhteisistä menoista pois jättäytymiset? Näyttääkö väsymys ylimielisyydeltä ja katkennut yhteys välinpitämättömyydeltä?
Olen viime vuosina kehittänyt lähestulkoon maagisen kyvyn ennustaa vauvauutisia. Kun siihen lisää jo tiedossa olevat raskausvatsat ja vanhempiensa mukana paikalle saapuvat vauvat, ei jää jäljelle kovin montaa sosiaalista tilannetta, joiden kohdalla voisi luottaa illanistujaisten, no, lapsettomuuteen. Pakoilen minulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, sillä en kestä sitä surua, mikä heidän näkemistään seuraa. Vähän kuin omanlaisensa krapula, joskus viikkojen mittainen. En kestä myöskään omia ajatuksiani, kaikkia niitä hirveitä. Noillahan on jo yksi, eikö jo seuraava kaveripiirin raskausuutinen olisi voinut kuulua meille? Jossain täytyy kuitenkin olla se raja, jonka saa itse määritellä: milloin saan jättäytyä pois itseni vuoksi? Milloin saan jäädä pois, kun pitäisi mennä katsomaan uutta perheenjäsentä? Onko pakko mennä paikalle ainoana lapsettomana ja keskenmenon jälkeen jälleen kerran toteamaan, miten luontevasti juhlat jakautuvat nykyään miehiin ja äiteihin. Ja minuun. Onko pakko mennä, jos tietää, että jää ulkopuolelle ja tietää, miten paljon se satuttaa.
Viime aikoina olen yhä useammin todennut itsekseni, että ei ole pakko mennä. Eikä siinä vielä kaikki! Olen myös alkanut itsekkäästi haaveilla, että ihmiset edes joskus tajuaisivat, miten tärkeää minulle olisi pelkkien aikuisten seura. Yksinkertaisesti se, että tultaisiin paikalle ilman lapsia ja se, että kaikki puheenaiheet eivät koskisi lapsia. Uskon, että osa niistä läheisistä, joille olemme surustamme puhuneet, varmasti ovat hankaluuden tajunneetkin. Joten miksi en ole kenellekään niin tärkeä, että voisimme tavata ilman lapsia. Miksi kukaan ei jaksa nähdä vaivaa minun vuokseni? Minä olen nähnyt vaivaa niiden vuoksi, joille lapsia on tullut. Joustanut ja ymmärtänyt, antanut anteeksi perumiset ja yhteydenpidon loppumisen muuttuneen elämäntilanteen vuoksi. Pieniä haaveita: tulisipa joku kylään viinipullon kanssa. Sanoisi, että laitettiin lapset hoitoon.
Ja kyllä tässä omaa tyhmyyttäänkin joutuu miettimään: miksi ajaa itsensä paradoksin partaalle, samanaikaisesti eroon ystävistä ja hetkittäin lähestulkoon epätoivoiseen uusien tuttavuuksien kaipuuseen, vertaisten kaipuuseen. Miten löytäisi ne ihmiset, joiden muuttunut elämäntilanne tarkoittaisi samaa kuin meillä? Tämä kaikki on johtanut tilanteeseen, jossa olen yhtä aikaa sekä tahallani yksin että järjettömän yksinäinen.
